Hei vaan, oon facebookkiin päivitellytkin elostani täällä osastolla jo pidempään, mutta nyt vasta vaivaudun tännekin avautumaan...ja nyt tulee sitä vuodatusta.

SIIS...noin kolmisen viikkoa sitten (9.2 tarkalleen) olin kotona, ihan normaalia sunnuntaita vietettiin, oli vieraita kylässä ja kaikkea..noh illemmalla tuumailin, että ihan kuin vauva olisi tänään ollut vähän vaisu, ja oho mulla on pää taas muuten kipeä. ja hmm pyörryttääkö mua taas....eli huonoa oloa pukkasi. Äärimmäisien vainoharhojeni vallassa päätin, että lähden käymään näytillä äitipolilla, ettei vaan ois toksemia tulossa. Paikan päällä makoilin ehkä puolisen tuntia, otettiin käyriä ja verikokeita. Lääkärille päästyäni hän totesi, että toksemiaa ei näyttäisi olevan, mutta hän tahtoisi vielä tehdä sisätutkimuksen. Tutkimuksessa kävikin ilmi, että kohdunkaulani on lyhentynyt 1,3 senttiin ja kohdunsuu on pehmeä ja puhui uhkaavasta ennenaikaisesta synnytyksestä (viikkoja tällöin 28+5) Lääkäri sanoi, että jäisin osastolle lepohoitoon, sain tipan käteen ja minut vietiinkin jo pian huoneeseen, jossa tulisin viettämään kuulemma lukuisia viikkoja. Olin melkoisen hölmistynyt,shokissa, ja huolissani. Päivien kuluessa sain tipan kautta supistuksia estävää lääkettä (vaikka mielestäni minua ei ole supistanut vielä kertaakaan...) piikkejä tuli joka suunnalta ja erilaisia lääkkeitä tuputettiin minkä ehdittiin...

Viikkoja on nyt kulunut kolme ja puoli ja olen edelleen osastolla, huone on vaihtunut ja toistaiseksi olen vielä yksin täällä. Joni oli kolme yötä mun seurana, sillä tämä kulunut viikko on ollut poikkeuksellisen raskas henkisesti, tuntuu että nämä sairaalan seinät kaatuu päälle ja olen täällä vankina. Kotona voisin ihan yhtä hyvin levätä...Toisaalta tunnen kovaa syyllisyyttä, kun jatkuvasti itken koti-ikävääni, sillä kuitenkin, vauvamme on saanut kasvaa jo kolme pitkää viikkoa kohtuni suojassa! Tästä en ikinä muista olla tarpeeksi kiitollinen. Apua makoilusta on siis mitä ilmeisimmin ollut, joka tapauksessa vietän päiväni mieluummin vaakatasossa, vaavi vatsassa, kuin seison keskoskaapin vieressä katsomassa avuttomana ihan liian pientä, hentoa lasta. Täällä asiat saavuttavat ihan oudot mittasuhteet, pikkujutut tuntuvat suurilta ja suuremmat ongelmat tuntuu unohtuvat tuosta vaan. Helposti tulee keskityttyä liikaa itseensä...

Lääkäri sanoi alkuviikosta, että jos ensi viikolla kohdunkaulan tilanne ei ole mennyt huonompaan suuntaan, eikä voinnissani tapahdu akuuttia muutosta, voisin päästä kotiin makaamaan. saas nähdä...

 

Joni on käynyt joka päivä täällä <3 samoin mua on käynyt moni ystävä ja perheenjäsen katsomassa <3 kiitos, kaikki vierailut on piristäneet mua aivan uskomattomasti ja niistä saa aina loppupäivälle uutta energiaa :)

 

tässä kuvassa tasan rv 32. Otin vessareissulla nopeasti kuvan.

 

 

ps. mulla on täällä jatkuva nälkä, oon niin kranttu ettei mulle kelpaa nää sairaalan pöperöt :((( I miss fooooooood